keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Miten nelikymppinen kiinnostui ruuanlaitosta


Missä vaiheessa sinä kiinnostuit ruuanlaitosta? Siis muutenkin kuin siinä mielessä, että ruokaa nyt on pakko joka päivä syödä, ja jonkun se on myös ensin tehtävä?

Moni oppii ruuanlaiton alkeet jo kotona äidiltä tai isältä. Itse en kotona ruokaa tehnyt, meillä äiti oli se, joka ruuan laittoi. Toisinaan myös isä teki jotain ruokaa. Sitten kun muutin kotoa pois, vuoden kestäneenä sinkkuaikana kokkasin ihan satunnaisesti jotain ihan pientä. Pienellä budjetilla se oli yleensä jotain perunaa ja kalapuikkoja, tai juuri ennen tilipäivää ihan makaroonia ja tonnikalaa. Toisaalta arkisin ei ollut sellaista tarvetta valmistaakaan lämmintä ateriaa kotona, koska hyödynsin työpaikan ruokatarjoilun. Edullista ja monipuolista. Ja kun asuin korttelin päässä grillistä, niin usein illalla tuli haettua joku hamppari tai lihapiirakka iltapalaksi. Voi sitä aikaa, kun pystyi syömään mitä vaan ja kuinka paljon vaan, eikä grammaakaan ylimääräistä silti kertynyt mihinkään...

Sitten menin naimisiin, ja miehen kanssa opeteltiin tekemään ruokaa. Keittokirjoista löydettiin perusohjeita, ja lehdistä löytyi lisää. Lapset syntyivät, joten oli pakkokin oppia. Lasten kanssa ruokaillessa pärjää hyvin ihan simppelillä kotiruualla, ja lasten kasvaessa sitten pikkuhiljaa makumaailma alkoi laajentua. Tosin tunnustan, että meillä on kyllä käytetty aina myös eineksiä. Silloin kun on ollut kiireinen päivä, einekset ovat pelastaneet monen monta kertaa.

Muutama vuosi sitten mulla alkoi närästysongelmat siinä määrin, että oli pakko oikeesti alkaa katsomaan, mitä suuhunsa laittaa. Ja melkein vuoden verran ruokavalio olikin melko yksipuolinen. Muu perhe kyllä söi ihan hyvin, mutta minun oli pakko jättää hetkeksi pois kaikki, minkä huomasin sisuskaluja ärsyttävän. Pahimmassa vaiheessa tuntui että kaikki syömäni närästää. Ja jos ei syö, sekin närästää. Kovin pala mulle oli, kun piti jättää sipuli ja paprika pois. Mutta siihenkin tottui. Kun lääkityksen ja tiukan ruokavalion avulla sisuskalut alkoivat toipua, pystyin jättämään lääkityksen pois. Moni oli sitä mieltä, että lääkityksen kanssa pystyisin syömään normaalisti. Itse kuitenkin halusin eroon lääkityksestä, ja pikkuhiljaa sitten aloin kokeilemaan erilaisia ruokia ja mausteita.

Tällä hetkellä pystyn syömään jo melkein kaikkea, ja joskus uskaltaudun jopa ulos syömään. Välillä käytän mausteitakin tosi reilulla kädellä, mutta sitten kroppa taas muistuttelee, että "koitahan taas hetkeksi rauhoittaa tilannetta". Normaalilla kieltolistallani on enää raaka sipuli, punainen paprika, tomaatti enemmissä määrin (keltaiset sopivat), curry, chili, omena, ja kuorimaton tuore kurkku. Eli aika pieneksi tuo kieltolista on kutistunut. Rasvainen ja käristetty ruoka ärsyttää, joten sitä vältän. Joskus on silti pakko herkutella sellaisellakin, mutta pitää muistaa että vain harvoin!

Mausteista käytän nykyään melkein kaikkea muuta, mutta valkopippuri, paprikajauhe, cayennepippuri ja curry ovat pannassa. Joskus hyvänä aikana otan hienoisen riskin, ja noitakin kokeilen (tyhmän)rohkeasti, mutta yleensä teen ruuan ilman niitä.

Ruuanlaitosta kiinnostuin enemmän siis siinä vaiheessa, kun aloin purkamaan ruokavaliota. Oli pakko opetella soveltamaan ohjeita. Miettiä sitä, millä voisi mitäkin korvata. Pikkuhiljaa opin käyttämään erilaisia yrttejä ruokaa maustamaan. Ja muutenkin pikkuhiljaa kiinnostuin siitä, millaista ruokaa syön. Aito on aina aitoa, ja nykyisin teen ruuan suurimmaksi osaksi itse. Kaupan lihapullia käytän ainoastaan hätätilanteessa. Ranskanperunat teen nykyään itse. Netistä olen löytänyt hirveästi kaikkia ihania ruokaohjeita. Itse tehdyt kananugetitkin maistuvat muuten meidän teinille paljon paremmin kuin kaupan nugetit! Ei se ruuanlaitto nyt mitään rakettitiedettä ole, ja ainakin tietää mitä syö, kun itse tekee. Joskus tulee huteja, eikä aina onnistu. Mutta siitä ei saa lannistua, uutta yritystä vaan seuraavalla kerralla. Ja kokkaillessa uskaltaa soveltaa ihan reilusti, jos kaikki reseptin ainekset eivät itselle sovi. Leivonnassa olen reseptien orja, se on paljon tarkempaa puuhaa. Mutta ruokaa tehdessä määrät ei ole yleensä niin tarkkoja, että jonkun aineksen vaihtamisesta seuraisi katastrofi.

Nyt lähden tekemään makaronilaatikkoa. Oma suosikkini on sellainen, mihin tulee munamaidon sijaan tuorejuustoa. Mukavaa päivän jatkoa, ja nauttikaa hyvästä ruuasta!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Aura-ananas-broileri-pastavuoka

Yksi meidän (ainakin minun) lenppariruuista on aura-ananas-broileri-pastavuoka. Minähän voisin melkein elää pastalla, ja nyt pikkuhiljaa on broiskustakin tullut yksi mun lemppari. Aiemminhan en voinut edes sietää kanaa. Vieläkään en niitä koipia suostu syömään, mutta kanafileitä ja suikaleita tulee usein käytettyä. Luultavasti aiemmin on ollut kyse vain siitä, etten ole osannut niistä tehdä maistuvia ruokia. Ostan fileet ja suikaleet marinoimattomia, niin niistä oikeasti näkee mitä ostaa. Ja itse maustamalla saa paljon parempaa. Ihan hätätilassa kelpaa marinoidutkin, mutta joka kerta jälkeenpäin sitä sitten itsekseen mutisee, että miksi ihmeessä menin ostamaan...

 
Tässä vaiheessa on jo vesi kielellä, kun broiskusuikaleet ja mausteet kypsyvät pannulla. Samaan aikaan pasta kiehuu kattilassa.


Ananaksen ostan yleensä renkaina, ja paloittelen itse. Näin saan sen kokoisia palasia kuin haluan. Ne kaupan valmiit ananaspalat kun ovat mun makuuni liian isoja, joten ne pitäisi puolittaa.


Aurajuustokastike on tosi helppotekoinen. Aurajuusto murennetaan kerman joukkoon ja kuumennetaan. Tässä vaiheessa pitäisi keskittyä enemmän siihen ruuan tekoon, eikä kuvaamiseen... Tuota nimittäin ei tarvitse keittää, mutta ei se siitä onneksi pilallekaan mene.


Kun pasta ja broisku on kypsää, laitetaan uunivuokaan kerroksittain pastaa, broiskusuikaleita, ananaspaloja ja aurajuustomurusia.


Juustokastike kaadetaan koko komeuden päälle, ja vuoka laitetaan uuniin tunniksi.


Hyvää ruokahalua!

Alkuperäinen ohje löytyy täältä. Minun versioni reseptistä on tässä alhaalla.

AURA-ANANAS-BROILERI-PASTAVUOKA

8 dl penne- tai fusillipastaa
400-600 g marinoimattomia broilerfileesuikaleita + öljyä
suolaa ja mustapippuria
1-3 tl punaista currytahnaa
rakuunaa
persiljaa
1 prk ananaspaloja
noin 25-50 g Aurajuustoa muruina
4 dl ruokakermaa tai kuohukermaa
noin 50 g Aurajuustoa

Keitä pasta.
Ruskista broiskusuikaleet öljyssä, ja lisää samalla mausteet joukkoon. Anna kypsyä.
Laita voideltuun uunivuokaan kerroksittain pastaa, broiskusuikaleita, ananaspaloja ja aurajuustomurusia.
Murenna loput (noin 50g) Aurajuustosta kerman joukkoon ja kuumenna, kunnes juusto sulaa.
Kaada juustokastike vuokaan.
Kypsennä uunissa 175 asteen lämmössä noin tunti.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kasvun ihmeitä

Viime viikolla laitoin siemenet multaan, ja joka päivä olen muistanut kylvöksiä kastella. Ja samalla olen kurkkinut, joko jotain tapahtuu... Viikonloppuna se tapahtui: kasvun ihme!


Rucolapurkissa näyttää jo tällaiselta. Jossain vaiheessa varmaan noita pitää harventaa, ja siirtää osa toiseen purkkiin. Toistaiseksi annan kuitenkin olla koskematta, että hennot alut hieman vahvistuvat.

Oreganoviljelmä sen sijaan taitaa virnuilla mulle... Vain yksi on noussut pintaan. Missäs sen kaverit on? Toisaalta tämä yksi ja ainut saattaa olla valioyksilö, jota koitan lajitovereita odotellessa vaalia.


Muissa kylvöksissä ei ole vielä tapahtunut yhtikäs mitään. Paprikat ja ananaskirsikat antavat vielä odottaa itseään. Persiljapussissa luki, että itäminen kestää 3-4 viikkoa! Hirveän pitkä aika jännittää, itävätkö ollenkaan. Ei siis ihan hätäisen hommaa. Helpommalla olisi päässyt, jos olisi hevi-osastolta ostanut sen ruukkupersiljan, ja laittanut kotona multaan. Mutta odotellaan nyt vielä rauhassa.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

On se aika vuodesta

Sisäinen viherpeukaloni herää. Vihdoin on maaliskuu, ja saa laittaa siemenet multaan ja seurata sadon kasvamista! Kesällä sitten on niin kiva kerätä kasvimaalta niitä omin pikku kätösin kasvattamiaan vihanneksia ja yrttejä. Voi sitä euforian tunnetta... Omakotitalo ja puutarha...


No, myönnän heti että asia on vähän toisin. Tuo ensimmäinen lause kyllä pitää paikkansa vuodesta toiseen, ainakin muutaman vuoden välein. Ja se loppukappale olikin sitten ihan pelkkää potaskaa, toiveunta ja unelmaa. Osittain myös syyllisyyttä siitä, että mä vaan en osaa. Tai viitsi.

Pari päivää sitten kaivoin siemenpussit laatikosta (viime vuonna jäi niin paljon yli, että nyt ei tartte kantaa niitä vähiä roposiaan kauppaan tämän tähden). Pieni epäilyksen poikanen toki kävi mielessä, että onko taas ihan pakko... Onko pakko intoa piukassa kylvää siemenet, kun en kuitenkaan jaksa tuota hommaa muutamaa viikkoa pidemmälle. Toisaalta, voihan se olla että tänä vuonna kärsivällisyys ja viitsiminen venyykin pidemmälle. Mies näki facebookissa kuvia, ja oli melkoisen huvittunut (reilu parinkymmenen vuoden jälkeen tuntee ilmeisesti vaimonsa).


Etsin myös nämä ihanat yrittimerkit valmiiksi. Olivat säilytyksessä tummentuneet kovasti, joten ensimmäiseksi laitoin merkit folion kanssa kuumaan suolakylpyyn. Puhtaaksi en saanut niitä sillä konstilla, joten soodakylpyä koitin sitten perään. Ihan puhtaita näistä ei vieläkään tullut, mutta ovat kyllä nyt huomattavasti kirkkaampia, kuin ennen puhdistusta.


Voitin yrittimerkit viime- tai edelliskeväänä Peggyn blogissa olleesta arvonnasta (blogissa on aivan ihania ruokareseptejä, käy ihmeessä tutustumassa jollet jo kyseistä blogia lue). Merkit ovat laadukasta suomalaista käsityötä. Ne on valmistanut Beloved, joka tekee vanhoista hopeisista ja uushopeisista aterimista uusia, ihania tuotteita...

Viime keväänä sain kaikki kylvökset kasvamaan sellaisiksi melkein kymmenen sentin taimiksi saakka. Siihen vaiheeseen, että seuraavaksi olisi pitänyt vähän harventaa taimia että mahtuvat kasvamaan pikkupurkeissaan. Yhtenä päivänä sitten esikoinen tuli käymään kotona, ja huikkasi olkkarista: "Äippä noi sun kukkaset on vähän heikossa hapessa"... No, jos ne oli olleet ilmeisesti jo kolmisen viikkoa kastelematta, niin mitä muuta voi odottaa... Oli tullut jotain mielenkiintoisempaa tekemistä, niin oli koko projekti unohtunut...

Voin vaan sanoa, että luojan kiitos, tuo mun aviomies ei ole sitä mieltä, että omakotitaloasujalla kuuluu välttämättä olla se kasvimaa ja kukkapenkit! Siitäkään huolimatta, että hän on itse maatalosta lähtöisin. Minä taas olen kerrostalossa lapsuuteni viettänyt, ja meillä ostettiin kaikki vihannekset ja muut kaupasta tai torilta. Aika huono puolustuspuhe silti.

Jostain syystä se sormien multaan työntäminen ja kasvien kanssa näprääminen ei vaan ole mua ihan oikeesti koskaan kiinnostanut. Ja mitä tulee kukkapenkkeihin, niin allergisena en niistä kukistakaan niin nauti. Ihastelen kyllä muiden aikaansaannoksia, mutta mulle riittää pihalla se pihakeinu, johon voin istua kahvikuppini tai sukkapuikkojen ja lankakerän kanssa. Pidän kyllä kukkien valokuvaamisesta, mutta sitä voi onneksi harrastaa muuallakin, kuin vaan omassa pihassa.